Vihaan näitä hetkiä, kun tunnen oloni niin yksinäiseksi. Pieneksi, heikoksi ja hylätyksi. Kova kuori murtuu särö säröltä ja antaa vallan niille ajatuksille, jotka työnnän vahvoina hetkinäni jonnekkin piiloon, jonnekkin josta kukaan ei pääse etsimään niitä.
En vieläkään osaa puhua kenellekkään huonosta olostani. En tahdo, että paljastunkin heikommaksi, mitä he ovat minun kuvitelleen olleen. Yleensä minulle vakuutellaan, että se on hyvästä kertoa välillä olostaan, se helpottaa. En vain osaa ajatella asiaa siltä kantilta, tuntuu epämiellyttävältä jo miettiä, että kertoisin olostani toiselle. Mieluummin minä kuuntelen, kuin valitan. Usein olen kuullutkin hoettavan,
muista, voit aina kertoa minulle huolistasi.
Voi muistan kyllä, mutten silti kerro.
Vihaan sitä, kun tunnen pahan olon kiertävän minut otteeseensa, jota se ei hellitä helpolla. Se tuo piilotetut, epämiellyttävät ajatukset takaisin esille ja kiusaa. Pyörittää ajatuksia yhä uudestaan ja uudestaan, kiristää otettaan.
Joskus tahtoisin vain olla yksin, mennä johonkin, mistä kukaan ei saa minua kiinni. Kadota.
Joskus tahtoisin vain olla yksin, mennä johonkin, mistä kukaan ei saa minua kiinni. Kadota.
Voi kyllä, kaikillahan näitä hetkiä on.
Mutta se tuntuu pahalta.
Äh, pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti