Can't believe I'm begging don't go

Väsymys painaa päälle, nukuin pitkästä aikaa päiväunet ja sekin tapahtui vahingossa, nukahdin illalla kesken keskustelun, näytän hölmöltä ylähuuli vasemmasta laidasta turvonneena sillä kissojen lelut ovat vaarallisia äitini käsissä, pohdin blogin nimen muutosta, vihaan hammaslääkäreitä koska alahampaisiin koskee, puolet tet-viikosta suoritettu ja tahtoisin käpertyä viereesi nukkumaan.

Pelottaa, mitä tuleva tuo tullessaan, vai tuoko mitään. Tahtoisin selvyyttä asioihin, enkä vain vatvoa niitä päivä toisensa perään uudestaan ja uudestaan. 

Miksi tämä onkaan niin vaikeaa ja pelottavaa?

Näen sinut kauneimpana lintuna

Pelkään, mutta samaan aikaan huomaan hymyileväni. Pyörittelen samoja asioita mielessäni kerta toisensa jälkeen, enkä onnistu löytämään ratkaisua. Huomaan lipuvani ajatuksiini liiankin usein, ne ahdistavat minua, vaikkeivat mitään pahaa tehneetkään.

Minä odotan, seuraan kuinka sekuntiviisari saa ajan matelemaan. En saa nukutuksi ja väsymys seuraa minua kuin hai laivaa, odottaa, koska murrun tarpeeksi.

20. - 21.9

Leiri, jolle palaisin edelleen enemmän kuin mielelläni. Siellä kärytettiin vaahtokarkkeja takkatulen lämmössä, syötiin lettuja ja makkaraa enemmän kuin tarpeeksi, kadottiin pimeyden hunnun alle, vaihdettiin hymyjä, naurettiin maha kipeäksi, pidettiin mukava höpöttelypiiri, valvottiin pitkälle yöhön ja vaellettiin vajaan kolmen tunnin yöunilla, mutustettiin mustikoita ja puolukoita, paleltiin ja inhottiin lämpöä, sullouduttiin makuupusseihin ja leikittiin kaalimatoja, nukuttiin pöydillä (missä piti miunkin alunperin nukkua) ja tuoleilla, nukuttiin ihmisten kainaloissa, letkauteltiin mukahauskoja vitsejä, saatiin uusia insidejuttuja, oltiin swageja ja laulettiin lettuja paistaessa.

Pahoittelen ensimmäisten kuvien laatua, oli hämärää, enkä ole ehtinyt jaksanut muokata noita paremmiksi.

It's over too soon

Vietin liian ihanan perjantai-lauantai välisen illan ja yön leirillä, ja tahtoisin yhä takaisin. Hymy kohottaa suupieliä, kun muistelen sitä kaikkea.

Kunhan saan kaikki kuvat sieltä kerättyä itselleni, saatan vilauttaa muutamaa niistä täälläkin. Lihakset vielä hiukan kipeinä n. 16km vaelluksen jälkeen, mutta se kaikki oli sen arvoista.

Pelottaa, kun kohta tämä kaikki on ohi.

Punainen taivas

Aamuisin sumu peittää verhonsa taa kaiken kauniin, eikä aurinkokaan uskalla lämmittää säteillään. Aiemmin niin virheät lehdet vaihtuvat hiljalleen keltaisiksi ja leijailevat tuulen riepottamina täplittämään nurmea.
Mielikuvituksellisesti muokkaan epäonnistuneen panoraamakuvan taivaan punaiseksi ja naurahdan, kuinka yritän olla taiteellinen.
Ja sinä, joka hakeudut blogiini kerta toisensa jälkeen hakusanalla 'metsäleirikoulu', paljasta itsesi, vaikka minulla saattaakin olla pieni aavistus henkilöllisyydestäsi.

Yesterday

Melkein kolme tuntia istuimme vanhan koulumme pihalla, muistelimme vanhoja ja murehdimme nykyistä. Kirjoitimme kellastuneisiin lehtiin sanoja, jotka tuuli puhalsi pois. 

Jalat kohti taivasta, huulilta kupliva nauru kun vanha tuttu keinu lennättää meitä kohti pilvien verhoamaa taivasta. Tutut polut kuusien lomassa, punaviinimarjoja, kiviin ja puiden runkoihin haparoivin kirjaimin kirjoitetut sanat. Jossain kauempana pienet lapset kiljuvat saaden koirat haukkumaan.

Vanhoja kappaleita kehnosta kaiuttimesta soitettuna ja mustekynän tahrimat sormet, jotka muistuttavat eilisestä.

Touch the sky

 

 Pientä päänsärkyä, laiskuutta, väsymystä, jännitys esitelmästä, liian koukuttava kirja, pieni stressinpoikanen äidinkielen portfoliosta, hymyileviä kasvoja, liikaa kellastuneita lehtiä. 

En tahdo syksyn tulevan vielä, mutta tahtoisin osata lukea joidenkin ihmisten ajatuksia, halata vielä kerta toisensa jälkeen ihmisiä ja nauraa heidän kanssaan.