>>

Tiedän olevani vähän ilkeä, mutta joskus ilkeys puskee esiin liikaa ja tiedostan sen itsekkin. Joskus vähän myöhään, joskus oikeaan aikaan, mutten välitä asiasta.

Enkä osaa viljellä sitä maailmankuulua sanaa, jonka väitetään olevan hyvästä. Miten yksi pieni sana voisikaan muuttaa mitään, mitä on tehty tai sanottu. Ei se ole mitenkään muita sanoja voimakkaampi, ei sen avulla voi perua mennyttä. 

Joskus jaksan ihmetellä, miten jotkut ihmiset ovat pysyneet vierelläni, vaikka olen tehnyt niitä typerimpiä tekoja ja sanonut julmia totuuksia. 

En tiedä,

olen vain joskus turhan julma.

Vaikka joku erehtyykin väittämään minua höppänäksi otukseksi.

Osaan silti lausua niitä kauniitakin sanoja, jotka saavat suupielet kaartumaan kohti taivasta. 

Olen joskus osannut sanoa lauseen, jota joku väittää kauneimmaksi ja olen osannut tarkoittaa sitä.

Yritän opetella sanomaan lohduttavia sanoja, jotka ovat syvällisempiä kuin "kyllä se siitä" ja "aika parantaa haavat".

Tosin, tottahan nekin ovat. 

Tuntuvat vain kovin mitättömiltä.

Kiitos ja anteeksi.

Wish somebody would tell me I'm fine

Tyhjä olo, tekisi mieli vain mennä ulos aurinkoon makaamaan. Varmasti menisinkin, jos siellä olisi lämpimämpää. Pelottavaa, kuinka nopeasti kesä tulee.

Tahtoisin olla lintu, joka pystyisi halutessaan lentämään kauas pois ja palaamaan, kun siltä tuntuu. 

Tahtoisin keikkua korkealla puun latvassa ja nauttia niistä auringon lämmittävistä säteistä ja vähäisestä tuulesta, joka tuoksuu keväältä.

Tuntuu, että sanat hyppivät paikoiltaan pois, enkä jaksa keskittyä lukemiseen saatikka kuuntelemiseen. Sanat soljuvat ohi kuulevien korvien, enkä tajua mitään, vaan toistan yhä useammin sanoja mitä ja häh. 

Syvällinen otsikko

Riisikakkuja suklaalla päällystettyinä ja rikkoutunut lasi sängyn alla. Pelkään, että viillän sormeni lasinsirpaleisiin, mutta samalla pieni masokisti sisälläni nostaa päätään ja pohtii, miltä se tuntuisi. Entä jos se ei olisikaan vahinko, silkkaa uteliaisuutta vain? 

Selviän silti ilman haavoja, kerään sirpaleet musiikin pauhatessa taustalla ja auringon näyttäessä pölyhiukkasten tanssin.

Mietin tätä päivää, terveystiedon koetta joka meni kummallisen hyvin, eilistä, perjantaita josta muistan hetkiä kuin ne olisivat tapahtuneet hetki sitten. Joku on laulanut liian monta kertaa siitä, kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää, mutten ole koskaan saanut siihen vastausta. Tuntuu, että aika yrittää juosta nopeusennätyksiä. 

Pysähtyisi välillä.

oh, i love sleeping

Kipeät lihakset, mutta silti jaksaa hymyilyttää. Ainakin sen hetken, kun aurinko uskaltautuu kurkistamaan pilvien välistä lämmittääkseen edes vähän, vaikka loppujen lopuksi jäänkin tuulen riepoteltavaksi niiskuttamaan nenää.

Toisaalta viikonloppu ahdistaa, mutta toisaalta taas se tulee tarpeeseen. Väsymys kehottaisi liian aikaisin menemään peiton alle tuhisemaan ja tuntuu, ettei jaksa ajatella. Ehkä köijään peiton tähän, koska olenhan kasvattanut juuret tuoliini ja tietokone on lapseni jota en voi jättää huomiotta.

Kunpa olisinkin kissa, saisin nukkua milloin huvittaa ja missä huvittaa. Kehrätä ja kerjätä paijauksia sekä käpertyä peiton alle maailmaa piiloon kun siltä tuntuu.

I wanna be everything that I'm not

Loma teki hyvää ja pahaa, mielelle ei tee hyvää olla liian pitkää aikaa yksin.

Vihasin sitä katon räminää yöllä ja siskon kuorsaustuhinaa pimeässä huoneessa kun kello lähestyi kahta.
Minä halusin palata takaisin unimaailmaan, pois pimeästä todellisuudesta.

Sinne, missä kaikki on niin mukavaa ja sieltä poistuessa kaikki unohtuu.
Jäljelle jää vain kuvia sieltä täältä ja pieni toive siitä, että se olisi todellisuutta.

En pitänyt siitäkään kun ahdistus kiersi otteensa minuun ja takertui tiukasti, viljellen pahan olon siementään.
Enkä pitänyt siitä, kuinka se vaati kyyneleiden nieleksimistä.

Mutta pidän siitä, kuinka aurinko karkottaa ympäriltään pilvet ja päättää herätä tuomaan kevään tänne.
Ihanuutta on, kun tiet sulaa ja lämpömittari pysyttelee plussan puolella.

Julmat meteorologit kuitenkin uhkailevat takatalvella, hyi pois se suomesta. Minä tahdon lämpöä ja aurinkoa, piste.

Jännää, kuinka aluksi niin tuntemattomista henkilöistä on lyhyessä ajassa muodostunut tärkeämpiä ja eron hetkeä ajatellessa ahdistaa. En minä tahdo luopua teistä vielä.
Vaikka asia saattaakin olla niin, että vain minä välitän ja muille olen kuin ilmaa, välitän silti.

Pidän siitä, kuinka kahdentoista päivinä uskallan jäädä kylälle niiden kanssa, joiden kanssa en ole ennen viettänyt aikaa. Oikeastaan tahtoisin tehdä sitä useamminkin, nauttia näistä viimeisistä hetkistä.

Haluaisin uskaltaa tehdä vaikka mitä, mutta nössöilen ja harmittelen myöhemmin sitä, kuinka en uskaltanut. Typerä minä.

23:47

kello on 23:37, jumittaa pahasti ja tekisi mieli tehdä jotain jännää. tai vain nukkua, nähdä kivoja unia ja herätä auringonpaisteeseen ja kissan kehräämiseen.

kaikkialla on liian pimeää ja palelee, pienenä uskoin että möröt vaanivat sängyn alla enkä uskaltanut kurkkia sinne pimeällä. nyt tiedän, että siellä majailee vain villakoiria.

huijaan hiukan itseäni lataamalla iphonen lukitusnäytön, vähän vaihtelua elämään. puhelin on siis elämäni. samsung, oi elämäni rakkaus.

01032014

Kerrankin uskaltauduin ulkoilmaan kamera kaulassa, ihan vain siksi kun aurinko näyttäytyi kunnolla pitkästä aikaa eikä pakkasherra uhitellut miljoonalla pakkasasteella ja palelulla.

Oon myös fiilistellyt vanhoja kappaleita ja niistä mieleen tupsahtelevia muistoja. Joskus sitä toivoo, että voisi palata joihinkin hetkiin vielä kerran.

Tahdon lisää aurinkoisia päiviä ja lämpöä sekä valoisia iltoja. Vähän kerrallaan, mutta kuitenkin. Kesä tulee, jännää.